10.1.2016

Oivaltamisen tunne

Olen miettinyt merkittävien oivallusten syntymistä, ja erityisesti sitä minkälainen subjektiivinen kokemus oivalluksen syntyminen on, eli miltä tuntuu oivaltaa jotain?

Aloin alunperin miettimään tätä asiaa, kun huomasin miten tietyissä elokuvissa katsoja järjestelmällisesti johdatellaan oivaltamaan jokin asia. Näissä elokuvissa katsojalle ensin esitellään jokin mysteeri, tai poikkeukselliset olosuhteet, joita katsoja kummastelee, mutta joille ei löydy suoraan selitystä. Elokuvan loppukohtauksessa mysteeri viimein paljastetaan, jolloin kaikki palaset tuntuvat loksahtavan paikoilleen, ja katsoja oivaltaa mistä elokuvassa on koko ajan ollut kyse.

Tähän oivaltamisen hetkeen liittyy myös aina tietty tunne. Tämä oivaltamisen tunne vaikuttaisi olevan yksi perustavanlaatuinen tunne tunteiden paletissa. Elokuvan surullisessa kohtauksessa katsoja tuntee olonsa surulliseksi, hauskassa kohtauksessa iloiseksi, pelottavassa kohtauksessa katsoja pelkää, ja kohtauksessa jossa mysteeri ratkeaa, katsoja tuntee oivaltamisen tunteen.

Jos et täysin saa kiinni siitä, mitä tällä oivaltamisen tunteella tarkoitan, niin voit katsoa joitain elokuvia, joissa tämä oivaltamisen hetki esiintyy. Hyviä tällaisia elokuvia ovat M. Night Shyamalanin elokuvat, kuten Kuudes aisti, Signs, Kylä, tai Alejandro Amenábarin elokuva The Others

Voiko oivaltamisen tunteeseen luottaa?

Tästä herää kuitenkin kysymys, että jos oivaltamisen tunteen voi saada aikaan viihteellinen elokuva, niin voiko luottaa, että oivaltamisen tunne liittyy johonkin tärkeään oivallukseen? 

Oivaltamisen tunne saattaa olla vain jokin aivojen perustavanlaatuinen reaktio eri asioiden yhdistelemiseen. Elokuvassa näemme kuinka murhaajalla on päässään punainen hattu, ja kun loppupuolella näemme punaisen hatun jonkun roolihenkilön päässä, päämme päälle syttyy lamppu, ja oivallamme: "Murhaajalla oli punainen hattu, tuolla henkilöllä on punainen hattu, tuo henkilö on siis murhaaja!".

Mutta mitä jos tämä oivalluksen tunne seuraa ihan mistä tahansa asioiden yhdistelemisestä, eikä se ota varsinaisesti kantaa siihen, onko lopputulos paikkansapitävä? Mitä jos oivalluksen tunne herää myös seuraavanlaisista asioiden yhteyksien havaitsemisista: "Juustossa on läikkiä, kuu on myös läikikäs, kuu on siis juustoa!".

Näin ajateltuna oivaltamisen tunne alkaa muistuttaa argumentointivirhettä. Asioiden oikeellisuutta ei voi johtaa siitä miltä asiat tuntuvat, vaan todellisten ja epätodellisten erotteluun tarvitaan muita välineitä. Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että kuu on juustoa, "se on niin loogista", niin kuu ei silti ole juustoa.

Ei kommentteja: